Helsingin Sanomissa oli vähän aikaa sitten juttu varhaiskasvatuksen ja varhaiskasvattajien tilasta ja miten he kokevat työnsä. Todellakin ikuisuus aihe, josta jaksetaan keskustella ja ihmetellä. Itsekin tykkään aiheesta keskustella, koska haluan muutosta aiheeseen.
Juttu käsitteli pitkälle varhaiskasvattajien lähettämiä palautteita ja omia näkemyksiä varhaiskasvatuksen tilasta ja todellisuudesta. Miten arki näkyy työntekijälle. Ja valitettavasti itse pystyin allekirjoittamaan suuren osan niistä. Kiire, sijaispula ja päivästä selviytyminen hengissä on liian usein toistuvaa, eikä vain satunnaista. Harmi, että jutussa ei enempää avattu miksi kiirettä on. Mielestäni se on olennaista, jotta asiaa voitaisiin alkaa muuttamaan toiseen, parempaan suuntaan.
Jokaisessa varhaiskasvatus eli päiväkoti ryhmässä pitäisi olla yksi lastentarhanopettaja ja esim. 2 lastenhoitajaa. Tämä on se perusrakenne miten ryhmiä on koottu pitkän aikaan. Kokoonpanoon vaikuttaa myös lapsien määrä, joita päiväkotiin olisi tulossa, tilojen koko ja muokattavuus sekä henkilökunnan dynamiikka. Ja lukuisat muut seikat.
Totuus on että kaikkiin ryhmiin ei riitä tarpeellista koulutusta omaavaa lastentarhanopettajaa, jolloin lain vaativa pedagogiikka jää puutteelliseksi, näin 3 lastenhoitajaa yrittää paikata tätä tarvetta. Ilman tarpeellisia työkaluja ja keinoja, jolloin suunnitteluun menee turhaa liikaa aikaa ja kiire kasvaa. Tämä siis esimerkkinä.
Toinen skenaario on, että työvuorot on todellisuudessa laskettu niin, että ryhmässä toimivat 3 varhaiskasvattajaa eivät ole todellisuudessa kuin ehkä 3tuntia samaan aikaan paikalla. Aikasemmin se on ehkä riittänyt. Lapset on haettu hoidosta aikaisin tai lapsilla on ollut sama hoitoaika aina, jolloin toiminnan suunnittelu on ollut ns helppoa sijoittaa noille yhteiselle 3 tunnille, kun kaikki ryhmän varhaiskasvattajat ovat paikalla. Tällöin kaikki lapset ovat päässeet osalliseksi suunnitellusta pedagogisesta toiminnasta, josta vanhemmat maksavat. Nykytilanne on toinen. Lapset tulevat ja menevät miten vanhemmille on parasta, hoitoaika määräytyy maksujen mukaan ja miten vanhemmilla on varaa pitää lasta hoidossa. Toinen lapsi tarvitsee hoitoa vain iltapäivällä. Kun toinen on vain aamulla hoidossa. Tämä tuo oman haasteen lastentarhanopettajalle kun hän suunnittelee pedagogisesti toimintaa lapsille. Miten taata se, että jokainen lapsi saa saman hoidon ja opetuksen vaikka hoitoajat ovat erit? Päiväkodeissa on pitkälti oma rytminsä ja sen rakenteen muuttaminen ei ole helppoa.
Suunnittelulle ei ole varattu riittävästi aikaa ja jos on, missä välissä kerrot 2 tiimikaverillesi mitä olet suunnitellut ja miten se toteutetaan käytännössä? Kun samaan aikaan aamuvuoro on päästettävä nukkarista kotiin, toinen hoitajistasi päästää hänet kotiin, että sinä lastentarhanopettajana saisit kerrankin aikaa suunnitella toimintaa. Samaan aikaan nukkarissa herää 1-5 lasta, kun hoitajaa vaihdetaan. Lapset eivät saa enää unta ja yksi aikuinen ei saa heitä rauhoittumaan, joten hänen täytyy nostaa lapset ylös ja taas suunnitteluaika keskeytyy lastentarhanopettajalla, kun hän opastaa lapsia käymään vessassa, pukeutumaan ja leikkimään hiljaa toisten vielä nukkuessa.
Itse keskeytän suunnittelun näissä tilanteissa, koska lapset ovat tärkeämpiä itselleni kuin niiden suunnitelmien teko.
Toivoisin että päättäjät, jotka asiaan oikeasti voisivat vaikuttaa miettisivät ja kuuntelisivat meitä alan ammattilaisia mitä todellisuus oikeasti on. Toiveena ja tavoitteena kaikilla kuitenkin on halu kasvattaa lapsia laadukkaasti, kiireettömästi ja suunnitelmallisesti. Unohtamatta rakkautta, syliaikaa, höpsöttelyä ja naurua.
Nisän seikkailut
Vuonna 2015 valmistunut Sosionomi (AMK), joka toimii Lastentarhanopettajana Tampereella. Halu muuttaa maailmaa ja vaikuttaa siihen. Pohtia ajankohtaisia ja työstäkumpuavia ajatuksia "ääneen".
perjantai 6. tammikuuta 2017
tiistai 8. marraskuuta 2016
Mä rikoin hänet
Minulla ja työkavereillani on tapana sanoa "Sori, mä rikoin tän lapsen", kun sanotaan lapselle ei ja lapsi alkaa itkemään valtoimenaan.
Lause on tavallaan hauska. Ei lapsi mene rikki, jos häneltä kieltää jotain. Mutta nykyvanhemmuus ei uskalla ottaa vastuuta ja päättää mitä tehdään ja miten. Ja ennenkaikkea milloin. Lapsi on lapsi. Hän ei pysty tekemään päätöksiä itsensä tai toisten puolesta.
Olen jo lyhyen ajan sisällä törmännyt vanhempiin ja lapsiin, joissa lapsi määrää ja eihän siitä mitään tule. Murhetta ja itkua vain kaikille.
Mutta miksi nykyvanhemmuus on ottanut tällaisen suunnan? Onko helpompaa antaa periksi lapselle kuin pitää oma pää ja opettaa lapselle kunnioitusta? Ovatko nykyvanhemmat itsekin vielä lapsia, että eivät uskalla ottaa vastuuta?
Tärkeämpää kuitenkin on opettaa vanhemmille, mitä asioita lapselta voi kysyä ja missä tilanteessa lapselta kysytään. Ja miten lapselle puhutaan. Lapsi ymmärtää kysymykset ja hämmentyy niistä helposti jos ei osaa vastata kysymykseen.
Kysy lapselta pieniä, hänen toimintaansa kohdistuvia kysymyksiä. Esimerkiksi ruokailussa voi kysyä ottaako lapsi paljon vai vähän. Ottaako lapsi lisää ruokaa. Puettaessa voi kysyä laittaako hän itse takin kiinni tai hanskat käteen. Pieniä asioita, mutta asioita joihin lapsi itsekin ymmärtää voivansa vaikuttaa.
Parasta on, kun pienen kiukuttelun ja käen väännön jälkeen lapsi haluaa laittaa itse vaatteet päälleen ja onnistuu siinä todella hienosti. Sitten yhdessä ihmetellään kuinka hienosti onnistuttiin, hihkutaan riemusta ja ehkä muutama ylä femmakin heitetään. Se onnistumisen riemu!
Lause on tavallaan hauska. Ei lapsi mene rikki, jos häneltä kieltää jotain. Mutta nykyvanhemmuus ei uskalla ottaa vastuuta ja päättää mitä tehdään ja miten. Ja ennenkaikkea milloin. Lapsi on lapsi. Hän ei pysty tekemään päätöksiä itsensä tai toisten puolesta.
Olen jo lyhyen ajan sisällä törmännyt vanhempiin ja lapsiin, joissa lapsi määrää ja eihän siitä mitään tule. Murhetta ja itkua vain kaikille.
Mutta miksi nykyvanhemmuus on ottanut tällaisen suunnan? Onko helpompaa antaa periksi lapselle kuin pitää oma pää ja opettaa lapselle kunnioitusta? Ovatko nykyvanhemmat itsekin vielä lapsia, että eivät uskalla ottaa vastuuta?
Tärkeämpää kuitenkin on opettaa vanhemmille, mitä asioita lapselta voi kysyä ja missä tilanteessa lapselta kysytään. Ja miten lapselle puhutaan. Lapsi ymmärtää kysymykset ja hämmentyy niistä helposti jos ei osaa vastata kysymykseen.
Kysy lapselta pieniä, hänen toimintaansa kohdistuvia kysymyksiä. Esimerkiksi ruokailussa voi kysyä ottaako lapsi paljon vai vähän. Ottaako lapsi lisää ruokaa. Puettaessa voi kysyä laittaako hän itse takin kiinni tai hanskat käteen. Pieniä asioita, mutta asioita joihin lapsi itsekin ymmärtää voivansa vaikuttaa.
Parasta on, kun pienen kiukuttelun ja käen väännön jälkeen lapsi haluaa laittaa itse vaatteet päälleen ja onnistuu siinä todella hienosti. Sitten yhdessä ihmetellään kuinka hienosti onnistuttiin, hihkutaan riemusta ja ehkä muutama ylä femmakin heitetään. Se onnistumisen riemu!
lauantai 22. lokakuuta 2016
Fed Up
Ravitsemus ja lihavuus ovat olleet viime vuosina paljon esillä. Itsekin olet asiasta alkanut kiinnostumaan viime vuosian enemmän ja enemmän. Aluksi henkilökohtaisella taholla, terveellisten elämäntapojen kautta kuin myös painonpudotuksen myötä.
Koen, että en ole missään vaiheessa syönyt järjettömän epäterveellisesti. Herkut ja roskaruoka olivat lapsuudessani todellista herkkua ja vain viikonlopun tai lauantain herkkuja. Arkisin ja viikonloppuisin ruoka tehtiin itse ja mahdollisesti jopa yhdessä. Isovanhempani opettivat minulle ruoanlaittoa ja äiti otti mukaan ruoanlaittoon ja pöydän kattamiseen. Yläkoulussa ollessani itse laitoin perheelle ruokaa. Koulusta kotiin, ruoanlaittoa ja kotiläksyjä, perheen kanssa yhdessä syömistä. Normaalia arkea. Ruoasta nauttimista.
Kotoa muutettiin poies, aloitettiin oma elämä ja omat rutiinit, jolloin herkut alkoivat olla osa arkea. Kaupassa sai käydä ihan itse ja ostaa mitä halusi, jolloin helposti joutui heräte ostosten uhriksi ja kaupasta lähti mukaansa erilaisia herkkuja; karkkia, suklaata, sipsejä, jäätelöä, valmis aterioita, kastikkeita. Kaikkea joka helpotti arkea ja nopeutti ruokailua. Miksi tällainen ajattelu alkoi syrjäyttämään terveellistä ja rauhallista ruoasta nauttivaa ajattelua?
Myöhemmin ammattikorkeakoulussa opiskellessani tulin aiheesta enemmän tietoisemmaksi ja aloin kiinnittämään huomiota siihen mitä laitoin suuhuni. Nopeasti alkoi paino tippua ja olo oli todella energinen.
Miksi otan asian esille blogissani, jonka tarkoitus on keskustella ja pohtia varhaiskasvatuksen iloja, haasteita ja ideoita?
Noh, katsoi Netflixistä dokumentin nimeltä, Fed Up, joka kertoo ruokateollisuuden järjettömästä lobbauksesta joa 30 vuoden ajan. Sekä sen aiheuttamista haitoista lasten ja aikuisten terveyteen kansainvälisellä taholla. Dokkari käsittelee pitkälti jenkkien ongelmaa ja miten asia ilmenee heille, mutta sama tilanne on meillä koto-Suomessa. Ja se on järisyttävää. Olemme "pieni ja eristäytynyt" maa pohjoisessa, mutta silti jenkkien lobbaajat vaikuttavat meille asti.
Tomi Kokko nosti aran aiheen esille omalla dokkarillaan, "30 päivän ihmiskoe". Kyseinen dokkari oli vain pieni pintaraapaisu aiheeseen ja suomalaisen ruokailukulttuurin ongelmakohtiin.
Haluaisin kaikki varhaiskasvatuksen parissa työskentelevät miettimään asiaa tarkemmin. Mitä lapset syövät päivähoidossa? Miksi? Voisiko ruoka vaikuttaa lasten kehitykseen ja käytökseen? Voisiko ruoka olla lääke?
Ruoka voi olla omalla tavallaan lääke. Yhdessä vietetty aika ruokailujen yhteydessä mahdollistaa sen, että lapsen kanssa viettää aikaa, näyttää hänelle, että hänestä ollaan kiinnostuneita. Annetaan lapselle mahdollisuus purkaa ajatuksiaan ja huoliaan. Annetaan lapselle esimerkki mitä syödään ja miten syödään. Yhteiset ruokailuhetket voivat olla mahdollisuus ja avain moniin haasteisiin.
Haluaisin että viralliset ravitsemussuositukset muutetaan tai annetaan päiväkodeille mahdollisuus tehdä asiat eritavalla.
Koen, että omassa päiväkodissa missä olen tällä hetkellä töissä, voitaisiin muuttaa niin paljon ruokailun suhteen, jos sen ei tarvitsisi noudattaa virallisia ravitsemussuosituksia.
Haluaisin vaihtaa margariinit voihin. Rasvaton maito veteen tai "punaseen"maitoon. Triplasti enemmän kasviksia ja hedelmiä nykyiseen verrattuna, jolloin jokaiselle lapselle on ehkä juuri ja juuri yksi tomaatin tai kurkun pala! Voisiko lapsille tarjota monipuolisesti kasviksia päivittäin? Ei vain sitä yhtä lajia vaan 3lajia? Kahta vanhaa tuttua ja turvallista ja yhtä uutta ja maisteltavaa uutuutta? Joissakin päiväkodeissa on käytössä ns. Sapere-toiminta, joka auttaa lapsia tutustumaan ja kasvamaan ruokailun parissa ja on oiva työväline varhaiskasvattajille työssään, mutta se ei ole ratkaisu tällä hetkellä, koska se ei ulotu itse ruokailuhetkiin ja tavalliseen arkeen.
Ymmärrän, että tämä koneisto on paljon isompi ja vaikeasti käännettävä kuin haluaisin sen olla. Olisi kuitenkin mahtavaa jos lasten vanhemmat alkaisivat vaatimaan lapsilleen parempaa, jolloin paine muuttaa toimintaa tulisi asiakkailta eikä työntekijöiltä.
Toivoisin, että alkaisimme käymään tätä taistoa lihavuutta, diabetestä ja muita sairauksia vastaan yhdessä yhteiskuntana. Yhdessä päättäjien, ravitsemustyöntekijöiden ja varhaiskasvattajien kanssa ja mikä tärkeintä perheiden kanssa.
Haastan lukijani 10päivän FED UP-haasteeseen. Vältä 10päivän ajan lisättyä sokeria, prosessoituja ruokia. Älä koske eineksiin, joista et tiedä mitä ne sisältävät. Muista, että lisättyä sokeria on yllättävissä paikoissa. Ja oma huomautus, "kevyt"tuotteet eivät ole tervellisempiä, kuin se tavallinen vastaava tuote vieressä kaupan hyllyllä. Keinotekoiset makeutusaineet ovat aivan yhtä paha kuin sokeri itse, elleivät jopa pahempia.
Koen, että en ole missään vaiheessa syönyt järjettömän epäterveellisesti. Herkut ja roskaruoka olivat lapsuudessani todellista herkkua ja vain viikonlopun tai lauantain herkkuja. Arkisin ja viikonloppuisin ruoka tehtiin itse ja mahdollisesti jopa yhdessä. Isovanhempani opettivat minulle ruoanlaittoa ja äiti otti mukaan ruoanlaittoon ja pöydän kattamiseen. Yläkoulussa ollessani itse laitoin perheelle ruokaa. Koulusta kotiin, ruoanlaittoa ja kotiläksyjä, perheen kanssa yhdessä syömistä. Normaalia arkea. Ruoasta nauttimista.
Kotoa muutettiin poies, aloitettiin oma elämä ja omat rutiinit, jolloin herkut alkoivat olla osa arkea. Kaupassa sai käydä ihan itse ja ostaa mitä halusi, jolloin helposti joutui heräte ostosten uhriksi ja kaupasta lähti mukaansa erilaisia herkkuja; karkkia, suklaata, sipsejä, jäätelöä, valmis aterioita, kastikkeita. Kaikkea joka helpotti arkea ja nopeutti ruokailua. Miksi tällainen ajattelu alkoi syrjäyttämään terveellistä ja rauhallista ruoasta nauttivaa ajattelua?
Myöhemmin ammattikorkeakoulussa opiskellessani tulin aiheesta enemmän tietoisemmaksi ja aloin kiinnittämään huomiota siihen mitä laitoin suuhuni. Nopeasti alkoi paino tippua ja olo oli todella energinen.
Miksi otan asian esille blogissani, jonka tarkoitus on keskustella ja pohtia varhaiskasvatuksen iloja, haasteita ja ideoita?
Noh, katsoi Netflixistä dokumentin nimeltä, Fed Up, joka kertoo ruokateollisuuden järjettömästä lobbauksesta joa 30 vuoden ajan. Sekä sen aiheuttamista haitoista lasten ja aikuisten terveyteen kansainvälisellä taholla. Dokkari käsittelee pitkälti jenkkien ongelmaa ja miten asia ilmenee heille, mutta sama tilanne on meillä koto-Suomessa. Ja se on järisyttävää. Olemme "pieni ja eristäytynyt" maa pohjoisessa, mutta silti jenkkien lobbaajat vaikuttavat meille asti.
Tomi Kokko nosti aran aiheen esille omalla dokkarillaan, "30 päivän ihmiskoe". Kyseinen dokkari oli vain pieni pintaraapaisu aiheeseen ja suomalaisen ruokailukulttuurin ongelmakohtiin.
Haluaisin kaikki varhaiskasvatuksen parissa työskentelevät miettimään asiaa tarkemmin. Mitä lapset syövät päivähoidossa? Miksi? Voisiko ruoka vaikuttaa lasten kehitykseen ja käytökseen? Voisiko ruoka olla lääke?
Ruoka voi olla omalla tavallaan lääke. Yhdessä vietetty aika ruokailujen yhteydessä mahdollistaa sen, että lapsen kanssa viettää aikaa, näyttää hänelle, että hänestä ollaan kiinnostuneita. Annetaan lapselle mahdollisuus purkaa ajatuksiaan ja huoliaan. Annetaan lapselle esimerkki mitä syödään ja miten syödään. Yhteiset ruokailuhetket voivat olla mahdollisuus ja avain moniin haasteisiin.
Haluaisin että viralliset ravitsemussuositukset muutetaan tai annetaan päiväkodeille mahdollisuus tehdä asiat eritavalla.
Koen, että omassa päiväkodissa missä olen tällä hetkellä töissä, voitaisiin muuttaa niin paljon ruokailun suhteen, jos sen ei tarvitsisi noudattaa virallisia ravitsemussuosituksia.
Haluaisin vaihtaa margariinit voihin. Rasvaton maito veteen tai "punaseen"maitoon. Triplasti enemmän kasviksia ja hedelmiä nykyiseen verrattuna, jolloin jokaiselle lapselle on ehkä juuri ja juuri yksi tomaatin tai kurkun pala! Voisiko lapsille tarjota monipuolisesti kasviksia päivittäin? Ei vain sitä yhtä lajia vaan 3lajia? Kahta vanhaa tuttua ja turvallista ja yhtä uutta ja maisteltavaa uutuutta? Joissakin päiväkodeissa on käytössä ns. Sapere-toiminta, joka auttaa lapsia tutustumaan ja kasvamaan ruokailun parissa ja on oiva työväline varhaiskasvattajille työssään, mutta se ei ole ratkaisu tällä hetkellä, koska se ei ulotu itse ruokailuhetkiin ja tavalliseen arkeen.
Ymmärrän, että tämä koneisto on paljon isompi ja vaikeasti käännettävä kuin haluaisin sen olla. Olisi kuitenkin mahtavaa jos lasten vanhemmat alkaisivat vaatimaan lapsilleen parempaa, jolloin paine muuttaa toimintaa tulisi asiakkailta eikä työntekijöiltä.
Toivoisin, että alkaisimme käymään tätä taistoa lihavuutta, diabetestä ja muita sairauksia vastaan yhdessä yhteiskuntana. Yhdessä päättäjien, ravitsemustyöntekijöiden ja varhaiskasvattajien kanssa ja mikä tärkeintä perheiden kanssa.
Haastan lukijani 10päivän FED UP-haasteeseen. Vältä 10päivän ajan lisättyä sokeria, prosessoituja ruokia. Älä koske eineksiin, joista et tiedä mitä ne sisältävät. Muista, että lisättyä sokeria on yllättävissä paikoissa. Ja oma huomautus, "kevyt"tuotteet eivät ole tervellisempiä, kuin se tavallinen vastaava tuote vieressä kaupan hyllyllä. Keinotekoiset makeutusaineet ovat aivan yhtä paha kuin sokeri itse, elleivät jopa pahempia.
Tunnisteet:
ammatillisuus,
hallitus,
kasvattajat,
lapset,
lastentarhanopettaja,
lto,
pohdiskelu,
päiväkoti,
päättäjät,
ravitsemus,
ruoka,
sosionomi(AMK),
vanhemmuus,
varhaiskasvatus,
vastuu
sunnuntai 16. lokakuuta 2016
Sinä päivänä lopetan
Mitä päiväkodeissa oikeasti tapahtuu
29.1.2015 13:29 Piia Collan
Seuraava on kuvaus omasta työpäivästäni sijaisena eräässä päiväkodissa. Kaikki on totta ja toistuvaa eri versioin. Miksi? Liikaa lapsia, liian vähän aikuisia, ei tarpeeksi sijaisia, ei resursseja, ei tietoa, ei sydäntä, puutumista ja kyynistymistä. Riitelyä siitä, kuka on sopivin kasvattaja ja sopivin pitämään aamupiiriä, pakollista esiopetusta, ei tarpeeksi leikkiä, aikaa tai syliä. Vaikka kaikki teemme samaa työtä, tai teimme ennen. Valmistuin oppisopimuksesta 1995, silloin oli ryhmässä päiväkotiapulainen, kaksi lastenhoitajaa ja yksi lastentarhanopettaja/sosiaalikasvattaja ja 21 kappaletta 3-6 vuotiasta lasta. Asiat olivat hyvin, sulassa sovussa suunnittelimme yhdessä toimintaa ja tavoitteita käyttäen jokaisen erityislaatuisia lahjoja ja kykyjä yli rajojen lasten hyväksi. Pahoittelen mahdollisia kielioppivirheitä :)
(edit: Luonnollisesti lasten nimet muutettu)
”Kutkuttavaa mennä taas töihin, rakastan lapsia, rakastan sitä tunnetta, kun saan ryhmän hallintaan ensimetreillä. Niitä katseita ja sitä avointa mieltä. Silmistä paistaa uteliaisuus, ilo, elämä. Pyyhällän aamupalalla olevien lasten eteen, varmana ja ammattitaidolla, sydämelläni osaan tämän.
-Huomenta naperot, mä olen Piia ja täällä nyt tämän päivän, teidän oman aikuisen tilalla.
Vakituinen työntekijä kippaa aamupuuroa saman annoksen kaikille. Minä lähetän hänet aamukahville, en ota vastaväitettä huomioon. Kahvihuoneessa vakkari sanoo mielissään johtajalle, että nyt tuli sellainen sijainen jolle ryhmän voi jättää.
-No niin, nassikkaiset, nöpöset, riiviöt, aletaanhan aamupalalle. Silmät katsovat ylöspäin ja osa jo hymyilee toisilleen.
En halua laittaa kaikille samaa annosta, ei se mene niin. Kysyn kultakin paljonko laitetaan ja rasvasilmä vai maitoa. Kerron, että molempiakin saa. Olen maistanut päiväkodin puuroja, eivät ole hyviä.
-Ei meillä saa molempia ja ei saa aloittaa ennen kuin kaikilla on! Tämän kuulen jämäkällä aikuisen komentoäänellä, sillä sävyllä, joka tappaa kaiken luovuuden. Hyvin on oppi mennyt tälle lapselle perille.
-Jaa, mutta arvaas mitä, mä olen ainoa aikuinen tässä huoneessa ja määrään. Nyt saa molempia ja kuka muka tykkää kylmästä puurosta. Tulehan vaikka sinä ensi hakemaan ja mikäs sun nimi on?
-Tiina
-Paljonkos se tähtisilmä Tiina ottaa? Jatkan näin ja olen tuulahdus iloa, kierrän nurkat ja lasten varpaat. Ajan pois jähmeät lasten naamat, jotka katsovat puuron jäähtymistä lautasella. Eteiseen tulee koko ajan uusia lapsia. En yhtään tykkää, kun lapset tulee kesken aamupalan, siinä hajoaa se ote joka pitää olla, että kaikki sujuu. Osaan minä silti tämänkin hoitaa.
Aikuiselle sanotaan kuka on, luotettavalla äänellä, varman hitaasti artikuloiden, kuitenkin sopivan tuttavallisesti, se kertoo paikalla olevan luotettavan lastenhoitajan, jolle on kiva jättää vähän mutruhuulisempi lapsi.
-Huomenta huomenta, olen Piia sijaisena tänään, mikäs sinun nimesi on? Ensin katson aikuista, sitten katson metrin alaspäin.
Jos voin, kumarrun aina katsomaan silmiin, samalle tasolle. Tämäkin on niin helppo asia, polvet ei vaan taivu enää vakkareilla. Huomioin mahdollisen unikaverin tai pinnin hiuksissa, otan kädestä kiinni jos lapsi sen sallii.
-Mene vaan omalle paikalle, ehdit aamupalalle oikein hyvin.
Itkuiset pitää ottaa syliin, harvemmin niitä tulee, mutta kun tulee pitää ajaa vanhempi pois, pyydän aina jäämään vaivihkaa nurkan taakse kuuntelemaan. Aina itkevät rauhoittuvat, yleensä menee kaksi minuuttia ja vanhempi lähtee helpottuneena töihin.
-Ei ole mitään hätää, äiti tulee hakemaan ja mä pidän susta sillä aikaa huolta. Ei ole mitään hätää, mä olen Piia, äiti tulee ihan varmasti töiden jälkeen hakemaan. Meille tulee ihan kiva päivä, ulkonakin alkaa paistamaan aurinko ja voidaan leikkiä vaikka piilosta pihalla.
En laita omalle paikalle itkemään, minulla on ihan varmasti se kaksi minuuttia aikaa. Muut lapset jaksavat sen odottaa, sitä paitsi puuronhan sai jo aloittaa syömään, enkä kiellä juttelua toisiin pöytiin. Jos ei itku lopu, onnistuu se puuron jako yhdellä kädelläkin ja itku laantuu aina sylissä sen verran, että tilanne hieman rauhoittuu. Yksi sadasta huutaa pidempään kuin 10 minuuttia. Aina saadessani lapsen rauhoittumaan, mietin miksi on niin vaikea vakuuttaa lapselle, ettei ole mitään hätää, että aikuinen huolehtii. Se on niin kuvaavaa, että sattuu. Mikä näitä ihmisiä riivaa, mihin aikuisten sydän häviää. Miksi itkevä lapsi pitää laittaa istumana omalle paikalle rauhoittumaan.
Aamupala syödään ja tarjoudun pitämään aamupiirin. Monessa paikassa pääsen vain mukaan. Katselen, kun lapsia istutetaan parhaimmillaan tunti. Siis 3-6 vuotiaita energiapakkauksia. Pienempiäkin istutetaan, onneksi vähän vähemmän. Kuiva ääni selostaa säät ja päivämäärät. Komentaa tylysti hiljaisuutta. -Ei jatketa ennen kuin on hiljaista, nyt HILJAA! Sitten odotetaan ja minuutti minuutilta lasten vääntelehtiminen ja sipinä yltyy.
Lapsilla on hyvä tuuri, jos minä saan pitää aamupiirin. Säät ja ne viikonpäivät ja muut käydään aina läpi, yök. -Tänään on siis maanantai, pompitaanpas se maanantai! Hyppään ylös ja lapset perässä, kolme korkeaa pomppua ja on viikonpäivän lisäksi käyty tavuttamista läpi. Tavuttaminen on edellytys vaikka mille, tiedän sen ja olen vain lastenhoitaja. -No niin, millainen sää on? Jos on aurinkoinen, vedetään loru, Aurinko, aurinko lettuja paistaa. Vesisateella lauletaan, Lammikon pinnalle pisaroita tippui. Ei minun tarvitse kaivaa kovin syvältä muistista, olen opetellut satoja viisuja ja loruja, se on yksi lastenhoitajan työtehtävistä. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki on kaikilla hyvin ja mieli avoin. On pakahduttavan ihana tunne saada jokainen lapsi hymyilemään, se on minusta tärkein tehtävä, ei komentaminen ja harmaana olo. Hymyllä oppii, itkulla tulee takapakkia ja haluttomuutta tulla päiväkotiin.
Aamupiirin jälkeen on vuorossa leikkiä, askartelua, sekä aikuisten kahvittelua aikuisten pöydän ja lasten ääressä. -Ei, nyt askarrellaan lumiukkoja, kaikki tekee. Nyt teet sen valmiiksi, se pitää tällä viikolla tehdä valmiiksi, miten voikin kestää niin pitkään!? Aikuinen ohjaa kauko-ohjaimella aikuisten pöydästä. -Ei hyvänen aika, tuo Ville tekee nyt ihan väärin. Eikö se tuotakaan nyt osaa, on sillä saksien käytön kanssa kyllä paljon treenattavaa! Minä olen se, joka istuu Villen vieressä ja minimoi trauman aiheuttavia ikäviä lannistavia sanoja. -Kyllähän lumestakin voi tehdä eri muotoisia palloja, tästähän tulee tosi hieno! Minun pitää sanoa se tarpeeksi lujaa, että vakkarit kuulevat. Pienen hetken voi ymmärryksen siemen vaikuttaa ja vakkarit ovat hiljaa. Sitten jupina Villen saksien käytöstä yleensä jatkuu. Minä silittelen Villen olkapäätä ja kehun työskentelyä, kannustan leikkaamaan vaan, -Ei kukaan heti opi! Rutistan hellästi olkapäistä
Ulos lähdetään suurella pamauksella. -NYT siivotaan leikit ja ulos, vauhtia, vauhtia! Ihan kuin piha katoaisi, jos viisiminuuttinen menee hukkaan, lapsi kuolee raittiin ilman puutteessa. Kaikki huutaa, aikuiset eniten. Minä istuskelen kahden tytön välissä ja autan kurahousuissa, joissa ei kuulemma saa auttaa. Vetäisivät itse joskus toppavaatteiden päälle kurahousut, tietäisivät millaista se oikeasti on. Lasten äheltäessä aikuiset seisoskelevat ja äkseeraavat, ihan armeija touhua, natsat vaan puuttuu. -Hanskat käteen ja yritä itse, ei minulla ole nyt aikaa auttaa, kyllä itse pitää osata, olet jo neljä vuotta! Minusta ei koskaan saa tulla tuollaista. Siksi olen vain tämän päivän täällä. Huomenna jo juoruaisin muitten kanssa. Se tarttuu mitä enemmän yrittää sitä karttaa. Haluan pysyä liikkeessä, mieli joustavana.
-Älä ole siellä lätäkössä!!! Tiukka ote ja raahaus kuivalle maalle, pienet jalat vain hipovat maata. On liian työlästä laittaa kuivauskaappiin märät vaatteet. Lapsi istuu hiekkalaatikossa ilman lapiota, koska - Ei nyt kaikkia leluja oteta esille, kun ollaan niin vähän aikaa pihalla! Ensin kiireellä ulos ja taas kiireellä sisälle. Aina kiire, sieltä se kiire jo tulee ja jatkuu vanhuuteen asti. Meitä on pihalla seitsemän, kuusi on ringissä keskellä pihaa, osa selin lapsiin. Minä kiertelen hymyilemässä ja kyselemässä leikeistä. Muistan leikkiä piilosta hetken sen aamulla itkeneen lapsen kanssa. Korjaan kurahanskaa sen minkä pystyn, että edes tikku pysyisi kädessä. -Aina ne noin menee, ei niitä saa pysymään, ihan turhaan korjaat! Saan juuri ja juuri liukumäestä tippuvan lapsen kiinni. Pelottaa, jos jotain käy, olen vastuussa siinä missä ne kaikki ringissä seisojatkin.
Otan kisan lasten kanssa ulkolelujen siivoamisessa. Se joka vie enemmän, kuin minä, pääsee reppariin. Kukaan ei kyllä ikinä onnistu, se on reilua kaikille. Näyttelen ottavani itseni reppariin, lapset kikattavat hölmölle aikuiselle. Jonotamme nyt sisälle, pitkään. 24 lasta. Yksi kerrallaan eteiseen, siellä lapsi äheltää kurahousut pois jalasta. Vahingossa vie märät hanskat naulakkoon, kun aikuinen ei tarkista. Iltapäivällä on kylmä käsistä. -Ei sillä ole varahanskoja, ei voi mitään. Voi Jumala!
-Jonoleikki huomio, seuraa johtajaa! Kaikki jolla on ulkovaatteissa sinistä, koskettakaa puuta, ihan mitä tahansa mikä on puuta. Sitten koskettakaa ihan mitä tahansa missä on keltaista! On ollut pakko keksiä tähän iänikuiseen puuduttavaan kohtaan leikkejä. Yritä itse jaksaa jonottaa nälkäisenä puoli tuntia märät hanskat kädessä. Itse juoksen kovimmin, kaikki tulee perään, se on positiivista ryhmäpainetta. Jos joku ei tule, se ei haittaa pätkääkään, jokaisella on oltava jonkinlainen valinnanvapaus ja minä en nyt ehdi keksimään vaihtoehtoa. Keksin sen sitten, kun se on oikeasti tarpeen. -Kuule, tee vaikka tämä moottoripyörä, ei sun tarvitse tehdä pistelytyönä kukkaa. Naisethan ne pojat täällä kasvattaa. Ollapa naisia, jotka yrittävät kasvattaa lapsia, ei tyttöjä ja poikia.
Syömään, ei saa aloittaa ennen kuin kaikilla on ruoka. Lapsia on 24. Yritän vetää jotain leikkiä, lorupussia, arvausleikkejä, ihan mitä vaan, höpöttää ja jutella. Kysyä kuka mitäkin kesälomalla teki. Aikuiset hakee kärryä ja nappaa kahvihuoneesta suklaakeksin. - Jäin vähän suusta kiinni tuolla, no nyt haen kärryn. Ruoan jako aloitetaan 11.30, syömään saa alkaa 11.50. Pöydissä oltiin tänään ajoissa istumassa, 11.20. -No eipähän polta suuta, kun on ehtinyt jäähtyä, kyllä lapsenkin pitää jaksaa odottaa. Nälkäinen ja väsynyt lapsi on vähän huono odottelemaan istuen paikallaan. Katsokaas näin se menee, aikuisten pitää saada syödä rauhassa, ei iltavuoro ehdi ottamaan vastaan nukkariin tulijoita, jos ei saa istua rauhassa syömässä. Iltavuoro aloittaa syömään ensimmäisenä, heti kun kärry tulee (tai tässä tapauksessa ei tullut), klo 11.15, eihän siinä ole aikaa kuin tunti. -Saat nousta ruokapöydästä 12.15, sitten nukkariin kipinkapin. (Tässä tapauksessa iltavuoro häippäsi kahvihuoneeseen syömään. Iltavuoro ei ollut aamupäivällä ulkona, joten johan se tuossa olikin lasten kanssa eteisessä vastaanottamassa, on tauon paikka)
Minä istun jostain syystä usein sen vieressä jolla on jokin kammo tiettyä ruokaa kohtaan. Sen kammon näkee heti, kun ruokalaji on ilmoitettu, silmissä ja ryhdissä. Lapsi tietää jo, että peli on menetetty ja lautasella kolme kukkurallista kauhallista hernekeittoa. Vaistomaisesti tiedän myös milloin kysymyksessä on vain pelleily. Jos en ole varma, olen varovainen ja tarkkailen mahdollista yökkimisrefleksiä, kai sen nyt siitä näkee, sitä luulisi. - Pystyt syömään, nyt pitää syödä ainakin puolet, itse sanoit miten paljon haluat! Sanoo se samankokoisen annoksen jokaiselle jakava aikuinen. Rautalangasta ja muitten vihan uhalla, pidän kiinni jostain -Maistaminen riittää! Katson näkkärinvartijoita ja maidonvahtijoita -Leipä pitää saada syödä ja lasi maitoa, muuten lapsen tulee paha olo. Kyllä maistoi ja yökki, kyllä söi annoksensa, me oltiin sovittu annos. Pitäiskö antaa sitten oksentaa lautaselle?!! Tästä pidän kiinni. Maitoa ei jaeta ruoan kanssa, koska sitten lapset ei syö ruokaansa. Periaatteesta pitävät muutkin kiinni. -Näkkärin puolikas vaan, jos ei syönyt ruokaansa! Häviän aina tämän taistelun kokonaisesta ja puolikkaasta näkkäristä, niitä on liian monta vastassa. Toivon, että välipalalla on jotain sellaista syötävää, joka maistuu. Liian moni menee puolikkaalla näkkärillä ja lasilla maitoa loppupäivän.
Nukkari on monen painajainen, minäkin vihaan sitä. Kaksi tuntia pyörimistä. -Juu kyllä nukkui hyvin, ainakin tunnin, sitten tuli leikkimään barbileikkiä Veeran kanssa. Vanhempi uskoo, vaikka ei ole lomilla ja viikonloppuina nähnyt kahteen vuoteen lapsensa nukkuvan päiväunia. Sijaista valistetaan -Ei ole riittävästi aikuisia, ei niitä voi päästää ennen kahta nukkarista pois. Aikuiset on kahvilla, kokouksessa tai leikkaamassa lumiukkoja valmiiksi lapsille. Jos en mitään muuta keksi luen ja laulan vuorotellen. Tiedän, että täällä on tapana lukea puoli tuntia ja istua puolitoista keinutuolissa lukien omaa kirjaa. Minä haen kahvikupin tänne ja jos ääni ei jaksa paijaan jokaista joka ei nuku, vuoronperään. Salakuljetan kirjan, jota voi katsella, pienten valvojien sänkyyn. On kohtuullista levätä rauhassa puoli tuntia, lapsi kyllä on makuuasennossa lukiessaan kirjaa hiljaisessa huoneessa, sekin on lepoa. Kiroan kahvitauot ja sen sosiaalisen paineen, joka pakottaa juuri valmistuneet innostuneet hoitajat istumaan ja kuuntelemaan kylpyhuoneremontistaan kertovaa kollegaa. -Ei meillä ole nukkumispakkoa. Ei, on vaan pakkomakuupakko.
Välipala ja suoraan ulos, se on helpompaa. Jos lapset leikkivät välipalan jälkeen, pitää pian siivota jälkiä. Ja herrajumala, jos aamuvuoro lähtee kolmelta, ei ole kuin kaksi pukemassa lapsia. Pukemassa, siis huutamassa vieressä. -Istukaas omilla paikoilla ja katsokaa kirjoja, mennään kohta ulos, ei kannata ottaa leikkiä nyt. Yritän lieventää -Palapeli tai piirtäminen on varmaan sopivan pieniä leikkejä?
Ensin ne on istuneet lounaalla tunnin, maanneet parhaimmillaan kaksi tuntia sängyssä, valveilla, sitten ne istuu 45 minuuttia välipalapöydässä. Alan jo vähän väsymään. -Nyt ulos, ulos, äkkiä, äkkiä!!! Liukuhihnalta lähtee lapsia ulos, leikkimään viidellä lapiolla ja yhdellä ämpärillä. -Meillä on tällainen, leiki luonnon leluilla kuukausi. Risuilla ja sellaisilla. Se on kehittävää, vanhemmat on pitäneet ajatuksesta kovasti. Ne varmaan luulee, että hoitajat kantaa metsästä käpyjä lapsille. Asfalttipihalla on huono leikkiä tällaista eko-leikkiä. Istutuksiin ei saa kajota ja pensaisiin ei saa mennä piiloon. Teen loppupäivän käsin hiekkalinnaa lasten kanssa.
-Miten on päivä mennyt? Katson ja katson, en tiedä mitä vastata. Tähän kysymykseen, en osaa koskaan vastata. En voi vastata rehellisesti, en saisi ikinä töitä ja yksikään lapsi ei silloin saisi tuulahdusta ilostani. Pitäisikö sanoa lievennetysti -Ihan kivasti, ruoka ei maistunut, mutta näkkärin tietysti söi, kylläkin vain puolikkaan. välipalakaan ei oikein maistunut, että varmasti on nälkä. Tarkoitan -Hei oikeasti, lapsella on paha olla, anna sille heti jotain ruokaa, sen päätä särkee. Lapsella on paha mieli, se tippui melkein liukumäestä. Lapsi ei nukkunut, se makasi kaksi tuntia valveilla. Pyyhiin lapsesi kyyneleitä nukkarissa ja se sanoi, ettei halua olla päiväkodissa ja, että nukkarissa on pelottavaa.
-Hienosti on mennyt, ruokakin maistui paremmin, kuin eilen ja nukkui oikein hyvin reilun tunnin. Minun ei tarvinnut vastata, sieltä ringistä tuli joku väliin.
Onneksi en tule tänne huomenna, mutta kuka pitää Lauraa sylissä, kun kukaan ei siihen kuulemma ikinä saa koskea, -Ei tyttö kuuntele, hemmoteltu se on, antaa itkeä, kyllä se siitä on aina rauhoittunut. Laura on aina huutanut lattialla äitiä, tunnin pari. -Äiti, äiti, missä äiti on?!!!? Tuleeko äiti hakemaan, missä äiti on, tuleeko äiti hakemaan???!!! Menin Lauran viereen makaamaan, en yrittänyt väkisin koskea. Olin siinä, puhuin ja Laura otti kädestä kiinni. Sanoin sata kertaa, ettei ole hätää, äiti tulee töitten jälkeen hakemaan. Laura ei koskaan ole halannut ketään hoitajaa. Tyttö, ihana, persoonallinen, lujaluonteinen, kovaääninen, vakkarien mielestä hemmoteltu ja vaikea tyttö halasi minua ja kysyi tulenko huomenna?
Nykysuuntaus näyttäisi olevan, että varhaiskasvatuksesta vähennetään henkilökuntaa, työnkuva laajenee, koko ajan tulisi uudistaa itseään ja kehittää lapsille uskomattomia oppimisympäristöjä. Älkää ymmärtäkö väärin, haluan luoda lapsille uutta ja itsekin kehittyä työssäni. Voisiko uudistukseen ja kehittämiseen myös laskea resursseja erikseen, jotta tämä suunnittelutyö ei olisi poies lasten kasvatuksesta ja heidän kanssaan leikkimisestä?
Kuitenkin päättäjät hokevat varhaiskasvatuksen olevan laadukasta ja kehittävää. Kyllä me kasvattajat pyrimme siihen ja samalla revimme kaiken selkänahastamme, huomaten vähän ajan päästä olevamme rikki, poikki ja pitkällä sairaslomalla.
Ja tällöin kuvaan astuu sijaisuudet, rikkonaiset kasvatuskumppanuudet ja ei niin laadukas varhaiskasvatus. Ja tämä on siis se kuva, jota pelkään.
Itse ajan omassa päiväkodissani uudistuksia ja pyrin tuomaan työkavereille uusia näkökulmia ja kehittämään toimintaa, mutta askel kerrallaan, hitaasti. Koska kiire ja pakko tappaa spontaanin ja mielekkyyden työstä. Nykyään kaiken pitää olla pitkälle suunniteltua ja pedagogisesti perusteltua. Hienoa, mutta voisiko senkin tehdä hauskasti ja jättää tilaa luovuudelle ja hulluttelulle? Lapsi on lapsi kerran elämässään ja siitä tulisi tehdä ikimuistoista ja hauskaa.
Junon biisin mukaisesti pyrin tekemään työtäni, joka päivä rakkaudella ja innolla.
http://youtu.be/WzqiS68SHzw
Tunnisteet:
ammatillisuus,
itsensä haastaminen,
kasvattajat,
laatu,
lapset,
lapsi,
lastentarhanopettaja,
lto,
määrä,
päiväkoti,
sosionomi(AMK),
varhaiskasvatus,
vastuu
tiistai 9. elokuuta 2016
Kun hallinto ei kohtaa työntekijää
Varhaiskasvatus ja sen laatutekijät ovat olleet viimevuosina paljon esillä ja ne puhuttavat. Paljon annetaan ohjeistuksia ja sääntöjä hallinnosta ja hallitukselta käsin. On kaiken maailman kampanjoita, hankkeita ja projekteja, joiden tavoite on lisätä varhaiskasvatuksen laatua ja mielekkyyttä lapsen ja vanhemman näkökulmasta. Mutta ottaako yksikään näistä huomioon sitä, mitä se vaatii henkilökunnalta päiväkodissa ja mitä resursseja se vaatii?
Itse vasta valmistuneena näen asian niin, että mahdollisimman paljon pitää hallinnon näyttää vanhemmille mitä tehdään ja mitä päiväkodissa korostetaan yms. Mutta mitä jos perusasiat eivät ole kunnossa? Mitä jos lapsi on epävarma eikä viihdy päiväkodissa? Lapsi ei uskalla toimia ja olla stressaamatta? Mitä jos työntekijät vaihtuvat, joka viikko? Entä jos ei saada osaavia ja luotettavia sijaisia? Mitä jos arki ei toimi työntekijöiden erimielisyyksien takia? Siinä vaiheessa ei ole mitään merkitystä sillä, kuinka hienosti päiväkoti tukee lapsen liikuntaa, motoristien taitojen kehitystä tai opetellaan luonnontieteitä.
Perusasiat kuntoon ja pikkuhiljaa uusia ja hienoja asioita päiväkodin arkeen. Hiljaa hyvää tulee, sanotaan.
Itse vasta valmistuneena näen asian niin, että mahdollisimman paljon pitää hallinnon näyttää vanhemmille mitä tehdään ja mitä päiväkodissa korostetaan yms. Mutta mitä jos perusasiat eivät ole kunnossa? Mitä jos lapsi on epävarma eikä viihdy päiväkodissa? Lapsi ei uskalla toimia ja olla stressaamatta? Mitä jos työntekijät vaihtuvat, joka viikko? Entä jos ei saada osaavia ja luotettavia sijaisia? Mitä jos arki ei toimi työntekijöiden erimielisyyksien takia? Siinä vaiheessa ei ole mitään merkitystä sillä, kuinka hienosti päiväkoti tukee lapsen liikuntaa, motoristien taitojen kehitystä tai opetellaan luonnontieteitä.
Perusasiat kuntoon ja pikkuhiljaa uusia ja hienoja asioita päiväkodin arkeen. Hiljaa hyvää tulee, sanotaan.
tiistai 24. toukokuuta 2016
Kiitos
Kiitos. Pieni ja lyhyt sana, mutta sitä on vaikea sanoa tietyissä tilanteissa. Eikä sitä mielestäni käytetä tarpeeksi.
Yritän opettaa kiitos-sanan käyttöä alle 3-vuotiaille lapsille ryhmässäni. Kiitetään kaveria kun saadaan apua tai pyydetty lelu. Kiitetään lisää ruokaa pyydettäessä ja ruokapöydästä lähtiessä.
Kiitos kuuluu hyviin tapoihin ja kohteliaisuuksiin. Opetetaan taito jo pienenä, niin se juurtuu syvälle lapsen tapoihin. Muistetaan myös aikuiset kiittää. Kiitos on voimakas sana, kun sitä vain uskaltaa käyttää.
Yritän opettaa kiitos-sanan käyttöä alle 3-vuotiaille lapsille ryhmässäni. Kiitetään kaveria kun saadaan apua tai pyydetty lelu. Kiitetään lisää ruokaa pyydettäessä ja ruokapöydästä lähtiessä.
Kiitos kuuluu hyviin tapoihin ja kohteliaisuuksiin. Opetetaan taito jo pienenä, niin se juurtuu syvälle lapsen tapoihin. Muistetaan myös aikuiset kiittää. Kiitos on voimakas sana, kun sitä vain uskaltaa käyttää.
keskiviikko 18. toukokuuta 2016
Määrä vai laatu?
Päivähoidossa on pitkään puhuttu laadusta. Mutta mitä laatu on? Miten sitä toteutetaan ja miten se näkyy päiväkodin arjessa?
Itse ajattelen, että laatu näkyy arjen pienissä asioissa. Leikkihetkissä, kiireettömyydessä, kodinomaisuudessa ja lasten viihtyvyydessä. Nämä ovat niitä asioita, jotka oikeasti ovat merkitseviä asioita lapsille. Entäs sitten vanhempien, kasvattajatiimin, hallinnon ja hallituksen näkökulma?
Jokaisella on oma käsitys laadusta. Ja nyt haluan nostaa esille hallinnon ja hallutuksen näkökulman. Tällä hetkellä tuntuu että heille laatu on määrää. Mitä enemmän lapsia hoidossa sen parempi.
Yhdelle kasvattajalle päiväkodissa voi laittaa vaikka 7:n alle 3-vuotiasta tai 10 yli 3-vuotiasta. Oletko päättäjä joskus itse hoitanut 7:n alle 3-vuotiasta? Antanut huomiota, syliä ja aikaasi? Kuunnellut huolia ja ajatuksia mitä pienellä ihmisellä on? Varmasti vielä 3 menee, mutta ota siihen toinen mokoma ja muutama lisääkin. Alkaa kädet, silmät, korvat ja sylit loppua kesken todella nopeaa. Ja vielä pitäis askarrella ja tuottaa jotain! Puhumattakaan että keskusteltais ja opeteltais kestävää kehitystä ja oltais koko ajan ajan hermolla, mitä milloinkin uutta ja hienoa. Ja koko ajan 3 lasta huutaa kurkku suorana.
Valtio ja hallitus tätä ajavat. Todellisuudessa tämä ei tuo laatua eikä mitään muutakaan lisäarvoa lasten hoitopäiviin saati arkeen ja elämän taitoihin.
Lapsi tarvitsee kasvaakseen rakkautta, aikaa ja turvaa. Nämä ovat se perusta kaiken fyysisen hoidon kanssa. Lisäarvoa ja sisältöä arkeen ja elämään tuo askartelu, erilaiset retket ja teemapäivät.
Päättäjät. Kertokaa miten toimisitte seuraavassa tilanteessa, niin että jokainen tulee kuulluksi, nähdyksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi?
Kuinka voit tuoda laatua lapsen arkeen, kun vieressä huutaa neljä 1-vuotiasta kurkku suorana omaa huonoa oloa, eroahdistusta, korvakipua, hampaita tai jotain muuta. Puhumattakaan niistä melkein 3-vuotiaista, jotka riitelee keskenään, kun kaveri ei leiki hänen kanssaan tai anna just sitä lelua mitä hän haluaa. Ja nurkassa istuu se 2-vuotias, hiljainen tuuskaaja, aina iloinen päälle päin, mutta todellisuus on jotain muuta. Tätä kaikkea sekasortoa pitäisi yhden aikuisen pystyä hoitamaan. 1 aikuinen ja yli 10 lasta.
Minulle on puhuttu, että ennen äidit hoiti yli 10 lasta vuodesta toiseen ja kaikista kasvoi hyviä aikuisia. Noh, ero on siinä, että lapset ovat sisaruksia, sukulaisia toisilleen. Eri ikäisiä, isommat auttaa hoitaan pienempiä.
Päiväkodissa lapset ovat samanikäisiä, toisilleen outoja lapsia. Aikuisten tehtävä on auttaa heitä. Olla heidän tukena ja turvana. Antaa aikaa, syliä ja pusuja. Huomioida. Pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan. Tietää milloin kuunnellaan ja milloin sanotaan viimeinen painava sana. Lasten täytyy saada olla lapsia päiväkodissa.
Noh, miten sinä sitten toteuttaisit laatua päiväkodissa, jossa vastuullasi on yli 10 lasta. Samanikäisiä. Ja kaikki. Kaikki tarvitsevat sinua yhtä aikaa?
Miten toteutat pedagogista askartelua tai saat ylipäätään kaikki vessatettua ja puettua ilman, että kukaan loukkaa itseään?
Haluan tietää, mitä hallitus ajattelee? Mitä niiden ammattilaisten päässä pyörii? Miten he toteuttaisivat arjessa kaiken sen mitä he vaativat meiltä? Haluan heidät jalkautumaan päiväkoteihin katsomaan ja näkemään mitä se arki on. Mitä se arki on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Kaikki päivät ovat erilaisia. Me työskentelemme lasten kanssa. He ovat spontaaneja, aitoja ja rehellisiä. He näyttävät tunteensa.
Mieti omaa toimistotyötäsi, jos työkaveri huutaisi kurkkusuorana vieressä. Toinen työkaveri tökkii sinua jatkuvasti takaraivoon tussilla ja kolmas tuuppii kumoon tai tuhoaa työsi, jota olet rakentanut koko aamupäivän. Mikä fiilis? Ärsyttääkö?
Niin näitä pikkuisiakin.
Itse ajattelen, että laatu näkyy arjen pienissä asioissa. Leikkihetkissä, kiireettömyydessä, kodinomaisuudessa ja lasten viihtyvyydessä. Nämä ovat niitä asioita, jotka oikeasti ovat merkitseviä asioita lapsille. Entäs sitten vanhempien, kasvattajatiimin, hallinnon ja hallituksen näkökulma?
Jokaisella on oma käsitys laadusta. Ja nyt haluan nostaa esille hallinnon ja hallutuksen näkökulman. Tällä hetkellä tuntuu että heille laatu on määrää. Mitä enemmän lapsia hoidossa sen parempi.
Yhdelle kasvattajalle päiväkodissa voi laittaa vaikka 7:n alle 3-vuotiasta tai 10 yli 3-vuotiasta. Oletko päättäjä joskus itse hoitanut 7:n alle 3-vuotiasta? Antanut huomiota, syliä ja aikaasi? Kuunnellut huolia ja ajatuksia mitä pienellä ihmisellä on? Varmasti vielä 3 menee, mutta ota siihen toinen mokoma ja muutama lisääkin. Alkaa kädet, silmät, korvat ja sylit loppua kesken todella nopeaa. Ja vielä pitäis askarrella ja tuottaa jotain! Puhumattakaan että keskusteltais ja opeteltais kestävää kehitystä ja oltais koko ajan ajan hermolla, mitä milloinkin uutta ja hienoa. Ja koko ajan 3 lasta huutaa kurkku suorana.
Valtio ja hallitus tätä ajavat. Todellisuudessa tämä ei tuo laatua eikä mitään muutakaan lisäarvoa lasten hoitopäiviin saati arkeen ja elämän taitoihin.
Lapsi tarvitsee kasvaakseen rakkautta, aikaa ja turvaa. Nämä ovat se perusta kaiken fyysisen hoidon kanssa. Lisäarvoa ja sisältöä arkeen ja elämään tuo askartelu, erilaiset retket ja teemapäivät.
Päättäjät. Kertokaa miten toimisitte seuraavassa tilanteessa, niin että jokainen tulee kuulluksi, nähdyksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi?
Kuinka voit tuoda laatua lapsen arkeen, kun vieressä huutaa neljä 1-vuotiasta kurkku suorana omaa huonoa oloa, eroahdistusta, korvakipua, hampaita tai jotain muuta. Puhumattakaan niistä melkein 3-vuotiaista, jotka riitelee keskenään, kun kaveri ei leiki hänen kanssaan tai anna just sitä lelua mitä hän haluaa. Ja nurkassa istuu se 2-vuotias, hiljainen tuuskaaja, aina iloinen päälle päin, mutta todellisuus on jotain muuta. Tätä kaikkea sekasortoa pitäisi yhden aikuisen pystyä hoitamaan. 1 aikuinen ja yli 10 lasta.
Minulle on puhuttu, että ennen äidit hoiti yli 10 lasta vuodesta toiseen ja kaikista kasvoi hyviä aikuisia. Noh, ero on siinä, että lapset ovat sisaruksia, sukulaisia toisilleen. Eri ikäisiä, isommat auttaa hoitaan pienempiä.
Päiväkodissa lapset ovat samanikäisiä, toisilleen outoja lapsia. Aikuisten tehtävä on auttaa heitä. Olla heidän tukena ja turvana. Antaa aikaa, syliä ja pusuja. Huomioida. Pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan. Tietää milloin kuunnellaan ja milloin sanotaan viimeinen painava sana. Lasten täytyy saada olla lapsia päiväkodissa.
Noh, miten sinä sitten toteuttaisit laatua päiväkodissa, jossa vastuullasi on yli 10 lasta. Samanikäisiä. Ja kaikki. Kaikki tarvitsevat sinua yhtä aikaa?
Miten toteutat pedagogista askartelua tai saat ylipäätään kaikki vessatettua ja puettua ilman, että kukaan loukkaa itseään?
Haluan tietää, mitä hallitus ajattelee? Mitä niiden ammattilaisten päässä pyörii? Miten he toteuttaisivat arjessa kaiken sen mitä he vaativat meiltä? Haluan heidät jalkautumaan päiväkoteihin katsomaan ja näkemään mitä se arki on. Mitä se arki on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Kaikki päivät ovat erilaisia. Me työskentelemme lasten kanssa. He ovat spontaaneja, aitoja ja rehellisiä. He näyttävät tunteensa.
Mieti omaa toimistotyötäsi, jos työkaveri huutaisi kurkkusuorana vieressä. Toinen työkaveri tökkii sinua jatkuvasti takaraivoon tussilla ja kolmas tuuppii kumoon tai tuhoaa työsi, jota olet rakentanut koko aamupäivän. Mikä fiilis? Ärsyttääkö?
Niin näitä pikkuisiakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)