Minulla ja työkavereillani on tapana sanoa "Sori, mä rikoin tän lapsen", kun sanotaan lapselle ei ja lapsi alkaa itkemään valtoimenaan.
Lause on tavallaan hauska. Ei lapsi mene rikki, jos häneltä kieltää jotain. Mutta nykyvanhemmuus ei uskalla ottaa vastuuta ja päättää mitä tehdään ja miten. Ja ennenkaikkea milloin. Lapsi on lapsi. Hän ei pysty tekemään päätöksiä itsensä tai toisten puolesta.
Olen jo lyhyen ajan sisällä törmännyt vanhempiin ja lapsiin, joissa lapsi määrää ja eihän siitä mitään tule. Murhetta ja itkua vain kaikille.
Mutta miksi nykyvanhemmuus on ottanut tällaisen suunnan? Onko helpompaa antaa periksi lapselle kuin pitää oma pää ja opettaa lapselle kunnioitusta? Ovatko nykyvanhemmat itsekin vielä lapsia, että eivät uskalla ottaa vastuuta?
Tärkeämpää kuitenkin on opettaa vanhemmille, mitä asioita lapselta voi kysyä ja missä tilanteessa lapselta kysytään. Ja miten lapselle puhutaan. Lapsi ymmärtää kysymykset ja hämmentyy niistä helposti jos ei osaa vastata kysymykseen.
Kysy lapselta pieniä, hänen toimintaansa kohdistuvia kysymyksiä. Esimerkiksi ruokailussa voi kysyä ottaako lapsi paljon vai vähän. Ottaako lapsi lisää ruokaa. Puettaessa voi kysyä laittaako hän itse takin kiinni tai hanskat käteen. Pieniä asioita, mutta asioita joihin lapsi itsekin ymmärtää voivansa vaikuttaa.
Parasta on, kun pienen kiukuttelun ja käen väännön jälkeen lapsi haluaa laittaa itse vaatteet päälleen ja onnistuu siinä todella hienosti. Sitten yhdessä ihmetellään kuinka hienosti onnistuttiin, hihkutaan riemusta ja ehkä muutama ylä femmakin heitetään. Se onnistumisen riemu!
